Oikeudenmukaisuuden maantiede: individuaatio, transformaatio ja perustuslaillinen lakimaisema
Abstrakti
Väitöskirja sijoittuu oikeudenmukaisuuden maantieteen alaan ja on samalla ensimmäinen suomalainen oikeudenmukaisuuden maantieteeseen liittyvä väitöskirjatutkimus. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda teoreettisia ja empiirisiä avauksia spatiaalisia oikeudenmukaisuuksia sekä oikeudenmukaisuuksien maantieteitä koskevaan keskusteluun, johon tutkimus osallistuu kolmen artikkelin sekä niitä yhdistävän yhteenveto-osuuden muodossa. Tutkimus tuottaa yhden näkökulman oikeudenmukaisuuden maantieteeseen, jossa maantieteellinen tutkimusote yhdistyy filosofiseen, oikeustieteelliseen ja historialliseen tutkimusotteeseen.
Väitöskirjan yhteenveto-osuuden keskeisiä tuloksia on pohjustettu kolmen artikkelin avulla. Artikkeli I analysoi spatiaalista oikeudenmukaisuutta kuvailevan tiedon kehittymistä filosofis-tieteellisen tulkintakamppailun yhteydessä ja sen keskeiset tulokset korostavat eri tutkimusperinteiden episteemisten ennakko-olettamuksien välisen vuorovaikutuksen tärkeyttä uuden tiedon kehittymiselle. Artikkelin I tuloksia ja teoreettista perustaa on hyödynnetty artikkelissa II ja III, joissa tarkastellaan kuntiin ja hyvinvointialueisiin kohdistuvia arviointimenettelyjä kunnista ja hyvinvointialueiden suurimmista kaupungeista kerättyjen haastatteluaineistojen avulla. Artikkeleiden II ja III keskeiset tulokset korostavat eri painotuksin kuntien ja hyvinvointialueiden suurimpien kaupunkien toimintaan liittyvien spatiaalisten oikeudenmukaisuuskäsityksien uudistumiskykyä sekä arviointimenettelyiden ennakoivaa tiedostamista.
Väitöskirjan yhteenveto-osuudessa oikeudenmukaisuuden maantieteen näkökulma viedään kriittisen realismin kautta Suomen valtiotilan kontekstiin. Yhteenveto-osuuden keskeiset tulokset korostavat spatiaalisten oikeudenmukaisuuksien ontologis-episteemistä pluralismia, arviointimenettelyitä uudistumisen ja yhteenkuuluvuuden tilan vahvistajana sekä Suomen valtiotilan ja oikeudenmukaisuuden välisen suhteen kehittymistä individuaation, transformaation ja perustuslaillisen lakimaiseman seurauksena. Spatiaalinen individuaatio tarkoittaa, että Suomen valtiotilassa on historiallisesti syntyneitä etuja ja rasitteita, jotka pyrkivät transformoitumaan eli uudelleen muotoutumaan. Suomen valtiotilan ominaispiirteenä korostuu perustuslaillisen lakimaiseman tärkeys, jonka tuottamat demokraattiset prosessit nähdään tärkeimmäksi spatiaalista oikeudenmukaisuutta tuottavaksi valtiolliseksi voimaksi. Yhteenveto-osuuden keskeiset johtopäätökset haastavat etenkin sellaista aiempaa tutkimuksellista näkökulmaa, jossa spatiaalinen oikeudenmukaisuus tai epäoikeudenmukaisuus on pyritty esittämään korostuneen universaalina, ainoastaan yhden teoreettisen perinteen luomien ennakko-olettamuksien kautta hahmottuvana ontologis-episteemisenä ilmiönä.
Väitöstutkimus tarjoaa uutta tietoa kuntiin ja hyvinvointialueisiin kohdistuvien arviointimenettelyiden taustatekijöistä, läpivienneistä sekä niiden tuottamista vaikutuksista. Oikeudenmukaisuuden maantieteeseen liittyvän poikkitieteellisen kontribuution lisäksi väitöskirjan yhteenveto-osuus artikkeleineen luo episteemistä perspektiiviä Suomen valtiotilan syntyyn, sisällissodan jälkeiseen kunta – ja aluerakenteen kehittymiseen sekä Suomen ja Euroopan unionin välisiin riippuvuussuhteisiin. Väitöskirjan korostama oikeudenmukaisuuteen ja spatiaalisiin oikeudenmukaisuuskäsityksiin liittyvän suhteellisuuden ymmärtäminen rakentaa myös siltaa erilaisten ääripäiden väliselle yhteistoiminnalle sekä perusoikeuksien luoman yhteenkuuluvuuden tilan tiedostamiselle niin tieteellisessä kuin yhteiskunnallisessa elämässä.
Julkaistu
Viittaaminen
Copyright (c) 2024 Jukka Keski-Filppula
Tämä työ on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen Julkinen -lisenssillä.